Vuoriston kaunotar

Tämä on lähes vuosi sitten kirjoitettu luonnos, joka on aikanaan
jäänyt saattamatta valmiiksi.

Kävin lauantaina (05.04. 2008) Kuopiossa teatterissa. Näytelmä oli Martin McDonagh’n Vuoriston kaunotar. Esitys oli Kuopion kaupunginteatterin Studiossa.

McDonaugh’n teksti on ankara ja koruton kuvaus äidin ja tyttären välisestä riippuvuudesta. En tiedä, olisiko siinä myös ripaus  Englannin ja Irlannin suhteesta.

Maureen Nolan on nelikymppinen nainen, joka elää äitinsä Meg Nolanin kanssa jossakin Irlannin syrjäseudulla. Maureen on nuorena lähtenyt kotoaan Englantiin, mutta siitä ei ole hyvää seurannut. Meg on lopulta hakenut tyttärensä takaisin kotiin englantilaisesta mielisairaalasta. Hoitojakso on ollut lyhyt, mutta seurauksiltaan raskas. Meg on sitonut Maureenin yksityiseksi piiakseen. Nyt, kun Meg on vanha ja Maureen keski-ikäinen, naiset vihaavat toisiaan. Meg pitää tiukasti kiinni ja Maureen vain toivoo äitinsä pikaista kuolemaa.

2.2.09

Teksti ja myös sen näyttämöllepano toi elävästi mieleen 60 – luvun irlantilaisen realismin. Kaikki on kovin ahdistavaa, ympäristö hyvin köyhä ja masentava. Nykyaika ja nykypaikka ovat jotakin, mistä pitää vain päästä pois. Pakeneminen on ainoa toivo. Useimmat pakenevat Englantiin, Liverpoolin kaltaisiin paikkoihin, toiset valtameren taa.

Jollakin tapaa tämä maailma muistuttaa kovin paljon myös 50 -60 – 70 – lukujen suomalaista maaseutua, josta paettiin kuka minnekin.

Kuten näytelmän nimikin sanoo, siinä on kyse naisista maailman – ja elämän – laidalla. Näytelmän päähenkilöt ovat naisia ilman miestä.  Molemma heistä ovat jo siviilisäätyynsä nähden vanhoja: äiti lähentelee seitsemääkymmentä tytär nelissäkymmenissä. Tässä maailmassa nainen ilman miestä on tuomittu kurjuuteen ja nöyryyttävään yksinäisyyteen.

Naisten välillä on tuskallinen riippuvuus ja suhde on kaikin puolin kipeä. Nuorempi nainen kokee olevansa vanhemman vankina ja pakotettu tästä huolehtimaan.  Huolehtimisvelvoite puolestaan poistaa naisen avioliittomarkkinoilta ja siten vie häneltä toivon paremmasta elämästä.

Vuoriston kaunotar on rakennettu siten, että lähes koko näytelmän ajan katsoja näkee näyttämöllä vanhan äidin, joka on vanginnut tyttärensä itseään hoitamaan ja joka parhaansa mukaan sabotoi tyttärensä pyrkimyksiä löytää mies. Lopussa kuitenkin kaikki kääntyy ylösalaisin. Mikään ei olekaan sitä, miltä näyttää. Uhri ja piinaaja vaihtavat paikkaa.

Kuopion kaupunginteatterin esityksestä en hirveästi uskalla enää näin pitkän ajan jälkeen sanoa. Esitys toimi, vaikka kieltämättä minua vaivasivat nuo aiemmin mainitsemani irlantilaisdraaman maneerit.

Muuten Kuusan kanavateatteri esittää Vuoriston kaunotarta kuluvan helmikuun ajan. Ohjaaja on mm. Teatterikoneesta tuttu Minna Tuomanen.

Kun pelko peittää tulevaisuuden

Kaoottinen olo. Radiosta virtaa koko ajan Kauhajoen ammuskelu.

Miten jonkun ego ja elämänpelko voi olla noin paljon isompi kuin hänen älynsä? Miten todellisuudentaju ja kyky empatiaan voi olla noin pahoin hukassa? Epätoivoisen ihmisen viimeinen ja varmasti suurin  epäonnistuminen.

Äsken psykiatri kertoi, että kun häpeää joutuu kokemaan liian paljon, katoaa kyky tuntea häpeää. Häpeä tuhoaa ihmisen, tappaa ihmisyyden. Terveisiä vain kilpailufanaatikoille.

Palautetaan Toivo alennustilastaan helppoheikkien sumutusverhona siksi mikä se kuuluu olla: Voimaksi, jonka avulla niin nykyiset kuin tulevatkin vaikeudet voitetaan, pelot selätetään sekä luottamukseksi mielekkääseen tulevaisuuteen.

Isäni syntymäpäivä

Oli taas joitakin päiviä sitten ( 9.9.). Hänen syntymästään on kulunut 82 vuotta. Kaksi hänen nuorempaa veljeään – Erkko ja Esa – elää vielä. Juttelin heidän kanssaan puhelimessa kevättalvella äitini 80 – vuotisjuhlien tiimoilta.

Joitakin vuosia isäni kuoleman jälkeen kirjoitin hänen inspiroimanaan runon. Se on tässä:

Pitkään kellastuivat elämäsi lehdet.

Entä minä, joko sateet ovat alkaneet?

Viulunsoittaja Lautsiassa

Ohjaaja Jukka Saarman

Musiikin ohjaus Elina Lampainen

Koreografia Marjo Nikkilä

Tuotanto Lautsian kartanoteatteri ry

Orkesteri

Piano Katariina Kuusela

Viulu Krista Rosenberg

Klarinetti ja huilu Anna Niemi

Roolijako

Tevje Erkki Virtanen

Golde Kristiina Lauttia

Tzeitel Maria Mäki-Uuro

Hodel Elina Lampainen

Chava Henna Turunen

Jente Heljä Arvola/Eila Mehtäläinen

Motel Kamzoil Pekka Verho

Perchik Timi Pitkänen

Lazar Wolf Arto Salminen

Rabbi Aimo Särkijärvi

Mendel Veikko Pulli

Isoäiti Tzeitel Eila Mehtäläinen

Frume-Sarah Petra Liekso-Lappalainen

Konstaapeli Kristian Nordenswan

Fedka Veikko Pulli

Viulunsoittaja Marion Arvola

Viulunsoittaja katolla on monella tavalla houkutteleva
näytelmä. Se on koskettava. Se on hauska. Se on traaginen. Siinä on
hyvä musiikki. Ja se on harrastajaryhmänkin esitettävissä.

Hetki ennen esityksen alkua

Hetki ennen esityksen alkua

Nimensä
musikaali on saanut keskeisestä metaforastaan. Viulunsoittaja katolla
on tarina ihmisistä – yhteisöstä – kuilun partaalla. He eivät aina
ymmärrä olevansa siellä, mutta yhtäkaikki he voivat koska tahansa
livetä. Arvaamattomassa maailmassa tarvitaan toisia ihmisiä, yhteisöä
perinteineen ja sääntöineen sekä uskoa. Muuten ei voi elää.

Viulunsoittaja katolla on tarina maitomies Tevjen perheestä sekä
Anatevkan kylästä. Näytelmän ensimmäisessä puoliskossa kylä elää niin
kuin on elänyt iät ja ajat. Suhteellien rauha vallitsee niin kotona,
kylässä kuin väestöryhmienkin kesken. Tosin uhkaavat pilvet alkavat jo
kertyä kyläläisten taivaalle. Ja etäinen jyrinä muistuttaa rauhan
hauraudesta. Mutta niin on aina ollut ja Jumalan valittu kansa on
ennenkin löytänyt tiensä rauhallisempiin aikoihin.

Esityksen nuorimpia taiteilijoita

Esityksen nuorimpia taiteilijoita

Toinen
puolisko näyttää uudenlaisen maailman. Vakavat ristiriidat tunkeutuvat
Tevjenkin perheeseen. Vastaan tulee ongelmia, jotka vaativat aina
enemmän rajojen venyttämistä. Kunnes se ei enää käy päinsä. Samaan
aikaan myös kylän ulkopuolinen maailma kuohuu ja Anatevka joutuu
keskelle etnisen puhdistuksen myllerrystä.

Esitys

Näin hauholaisten viimeisen esityksen 22. heinäkuuta. ”Sali” oli
täynnä  ja saimme nauttia kesän ainoasta hellejaksosta. Näyttämön
taustalla kimalteli uskomattoman sininen järvi ja keskikesä oli
muutenkin kukkeimmillaan.

Ensimmäisenä noteerasin luonnollisesti näyttämön. Hyvin avoin,
Tevjen talo oikeassa laidassa. Keskellä näyttämöä kaksi komeaa koivua.
Toisen oksaan oli ripustettu keinu. Tevjen taloa lukuunottamatta
sisääntuloreitit ovat pitkiä ja ne tulivat joko katsomon takaa tai
Tevjen talon jatkeena olevan rakennuksen takaa. Vähänlaisesti valinnan
varaa.

Visuaalisen suunnittelun puolelta huomaan, että ympäristö on
joitakin yksityiskohtia lukuunottamatta melko suomalainen ja selvästi
viulunsoittajan tapahtuma-ajankohtaa nuorempi ja vauraampi. Naisten
puvustus oli kaunis, miehet olivat arkisempia. Miesten hiukset ja
parrat näyttivät hyviltä (olivat ne sitten aitoja tai eivät).

Ryhmä oli selkeästi pieni, mutta pakolliset tuplaukset onnistuivat
hyvin. Eniten ryhmän pienuus haittasi venäläisten joukkoa. Konstaapelin
(väärä käännös – hyi hyi Elstelä!) edustama valtaväestön uhka jää
pakostakin laimeaksi, kun sillä ei ole riittävää, näkyvää voimaa.

Musiikki

Viulunsoittaja katolla elää musiikistaan. Lautsian
viulunsoittajassa oli pieni bändi: koskettimet, viulu, klarinetti sekä
huilu. Mutta tämä kokoonpano oli erinomainen. Viulunsoittajan soundi
oli yllättävän hyvä.

Laulajien taidot sen sijaan vaihtelivat kuten harrastajaryhmissä
usein on tapana. Minusta näinkin vahvassa draamassa puhdasta ja
kaunista laulamista olennaisempaa on laulun esittäminen. Laulu on osa
draamaa, se on usein jopa roolihenkilöiden keskustelua. Silloin
orjallinen takertuminen musiikin arvoihin on haitallista. No, ei hyvä
laulaminen tietenkään pahasta ole, päin vastoin. Mutta olennaisempaa on
roolihenkilöiden vuorovaikutus, heidän tunteensa ja pyrkimyksensä.

Tietysti epävireisyys tarttuu korvaan, kun sitä ilmenee, mutta jos
tilanne toimii ja näyttelijät ovat rohkeasti rooleissaan, sen antaa
mielellään anteeksi. Toisaalta musiikkipäällikön pitäisi rohkeasti
leikata liian vaikea materiaali pois.

Roolit

Golde (Kristiina Lauttia ) ja Tevje ( Erkki Virtanen )
olivat erinomainen pari.  Krissen Golde oli juuri oikealla tavalla
karhakka emäntä, joka käytännössä pitää perheen pystyssä, kun isäntä on
taipuvainen verkkaiseen pohdiskeluun. Erkki Virtanen oli Tevjenä
konstailematon. Tässä parissa toteutuu karun maailman muovaama kulmikas
rakkaus, joka ei lepertele, mutta välittää joka päivä.

Tzeitel ( Maria Mäki-Uuro ) ja Motel Kamzoil ( Pekka
Verho ) ovat kuin Golde ja Tevje nuorempana painoksena. Tzeitel saa
asiat tapahtumaan eikä häneltä puutu rohkeutta vedota hädän hetkellä
isäänsä. Hän ei uhmaa, vaan vetoaa isän rakkauteen.

Hodel ( Elina Lampainen ) ja Perchik ( Timi Pitkänen )
ovatkin jo toista maata. Elina Lampainen antaa Hodelille aimo annoksen
temperamenttia. Näiden näyttelijöiden käsissä Hodelista ja Perchikistä
tulee uskottavasti kapinallisia ihmisiä. Ja miten  Elina Lampainen
lauloi!

Chava ( Henna Turunen ) on draaman traaginen hahmo. Hän rakastuu venäläismieheen Fedkaan
( Veikko Pulli ).  Avioituminen toisuskoisen kanssa on juutalaiselle
kuolemansynti. Tosin musikaaliversiossa amerikkalaiseen tapaan haetaan
happy endiä ja sovittamatonkin muuttuu sovitetuksi. Viulunsoittaja
perustuu Sholom Aleichemin
tarinoihin, jotka julkaistiin vuonna 1894. Niissä Chavan kohtalo on
traagisempi.  Hän ei pysty tätä solmua avaamaan, vaan päätyy
itsemurhaan. Eli kuten Tevje sanoo:  jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Edit: Krisse Lauttia oikaisi minua. Itsemurhaa ei Aleichemin Maitomies Tevjen tarinoissa tee Chava vaan Shprintze. Minua on varmaan oikaistu tässä asiassa ennekin. Se vain istuisi Chavaan niin hyvin, että siitä on vaikea luopua ;-) .

Viulunsoittaja on siitä mielenkiintoinen musikaali, että se ei kestä
yleisön mielistelyä yhtään. Ja juuri siksi usein harrastajaesitykset
onnistuvat ja ammattilaisten esitykset taidollisesta ylivoimastaan
huolimatta eivät. Hauhon kesäteatterin esitys oli rehellinen ja
ryhmänsä näköinen. Siksi minä pidin siitä, vaikka yksityiskohdista
jäkätänkin.

Hääkuva

Kuvassa vanhempani joulukuussa 1949. Äitini oli tuolloin 21- ja isäni 23 – vuotias. Avioliitto kesti klassiset 18 vuotta.

Isälleni ero merkitsi lopun alkua. Hän ryhtyi kokopäiväiseksi juopoksi. Näin hänet viimeisen kerran syksyllä 1970. Isäni jatkoi kipeää taivaltaan vielä 10 vuotta. Kuollessaan hän oli 54 – vuotias.

Äitini täytti viime helmikuussa 80 vuotta. Hän asuu ja elää itsenäisesti, vaikka monet vaivat häntä kiusaavatkin. Näkö on mennyt, samoin kuulo. Mutta sisu ei.

Katse vakavana tulevaan, päättäväisinä, toivoa täynnä?

Kuu,
loistava polku,
tiu’ut koleassa
helähtää.
Ei kuuluvasti,
ei

valaistu tie
veden pinnassa,
aina perille saakka.

Tämä,
uupuneen varjo
ja kyynelet
kuumasta sydämestä
kilahdellen
karun maan kamaraa ravitsemaan.

Kuu,
loistava polku veden pinnassa
valaistu aina luoksesi saakka.

28.6.2008 -> Sori, editoin tätä hiukan.

Perse edellä puuhun?

Kimmo Kiljunen ilmoittautui Sdp:n puheenjohtajakilpaan. Tiedotteessaan hän lausuu mm. seuraavaa ”Jos minut valitaan SDP:n puheenjohtajaksi, niin totean epäonnistuneeni liikkeen johtajana, jollei puolueen kannatusta saada nostettua yli 30 prosenttiin. Ensi tavoite on seuraavat eduskuntavaalit. Niissä puolueemme kannatuksen pitää olla yli 25 prosenttia, jollei niin puheenjohtaja tehköön johtopäätöksensä.”

Toki kannatus on puolueelle tärkeä asia. Mutta kun puhutaan vain kannatuksesta, mistä silloin ei puhuta?