Karin loki

Näyttämö Lutakon avajaisfestivaali on taittumassa voiton puolelle. Viime viikonlopun tienoilla kävin katsomassa 4 esitystä, joista suurimman vaikutuksen minuun teki Pahnanpohjimmaisten Ionesco – tulkinta Tuolit.

Näytelmän tarina on suurin piirtein tällainen: Vanha pariskunta valmistautuu ottamaan vastaan vieraita. Vanhalla miehellä on Sanoma. Paha vain hän itse ei kykene sitä välittämään yleisölle. Siksi paikalle on pyydetty Puhuja. Aivan yllättäen hartaasti odotetut vieraat alkavatkin saapua. Heitä itse asiassa saapuu odottamattoman paljon ja he alkavat jo tulla kärsimättömiksi, koska Puhuja viipyy. Lopulta puhujakin saapuu ja Vanha mies käynnistää tilaisuuden kaunopuheisesti. Oman osuutensa lopuksi Vanha nainen ja Vanha mies tekevät käsi kädessä itsemurhan. Mutta sanoma jää salaisuudeksi, koska Puhuja on kuuromykkä.

Mikä on totta?

Vieraat tulevat, mutta vain vanhukset näkevät heidät. He levittävät suuren määrän tuoleja saliin vieraiden istumapaikoiksi. Keisarikin omassa majesteettisessa korkeudessaan saapuu kuulemaan sanomaa. Vanhukset muistavat yhteisen aikansa kovin eri tavalla. Vaimolla on ollut rakas poika, joka jätti heidät seitsenvuotiaana. Miehellä poikaa ei ollut. Vaimon mukaan mies oli nuoruudessaan nerokas ja olisi voinut valita elämänuransa ja aina päätynyt huipulle. Hän päätyi talkkariksi, mopin ja ämpärin kuninkaaksi. Mies muistaa jättäneensä äitinsä kuolemaan ojaan, vaimo muistaa miehensä olleen täydellinen, rakastava poika vanhemmilleen.

Turhaa

Minulle Tuolit näyttäytyi ja avautuu parhaiten eksistentiaalisen yksinäisyyden näkökulmasta. Jos elämästä jotakin onkin ymmärtävinään, sitä on mahdoton kenellekään välittää. Ihmiset ovat lähelläkin kaukana, heidät erottaa itse kunkin oma yksityinen maailma jolla voi olla tai sitten ei, yhteyksiä siihen mitä oikeasti on. Jos jotakin oikeasti on. Tuolit on kuin hautajaiset, jonka aattona ihminen yrittää epätoivoisesti jättää jälkensä maailmaan. Mutta se on mahdotonta. Kuolemaa ei voi paeta eikä huijata.

Hieno esitys

Ryhmä tarjosi hienon esityksen, joka jäi myös askarruttamaan. Mari Rouvala ja Jari Määttä tekivät tarkat, huolellisesti analysoidut ja oivaltavat roolityöt. Jari Tuononen onnistui ohjaajana myös erinomaisesti. Työskentely näkymättömien henkilöiden kanssa oli ihailtavaa. Esityksen rytmi toimi, samoin sen musta huumori.