Isäni sota
Joitakin aikoja sitten kirjoitin isästäni, Vaito Kaijanahosta. Isäni ei oikeastaan koskaan puhunut sodasta. Joskus hän kertoi pitkäksi venähtäneestä varusmiesajastaan. Sen toki tiesin, ettei hän ehtinyt varsinaisesti rintamalle, kun sota päättyi.
Asia tuli puheeksi äitini kanssa pari viikkoa sitten. Hän kertoi, että vähältä se piti.
Isä oli junassa matkalla rintamalle. Junan kulku kuitenkin katkesi ilmapommitukseen asemalla, jonka nimen olen unohtanut. Tarjolla olivat kaikki sodan kauhut: putoilevia pommeja, palavia rakennuksia, joukoittain kuolleita ja haavoittuneita, sekä ihmisiä että eläimiä. Ja rakennuten sisälle palavia ihmisiä.
Isäni oli tuolloin 17. En ihmettele, ettei hän halunnut sodasta puhua. Vain unohtaa.
Posted: Joulukuu 2nd, 2006 under Elämä.